Hapuilen. Hapuilen ihmistä, syliä, lohtua.

Haukon henkeä ja silti tunnen tukehtuvani.

Katselen ympärilleni enkä nää ketään.

En nää mitään.

En edes tulevaisuutta.

En halua palata kouluun. Mua ei kiinnosta. En jaksaisi nähdä ketään. Enkä todellakaan jaksaisi tehdä mitään.

Mä voisin nukkua vaikka kellon ympäri ja silti mua väsyttää. Väsyttää, väsyttää, väsyttää.

Nyt mä tiedän, miltä tuntuu kun on niin väsynyt, että tuntuu ettei jaksa enää edes hengittää.