Huomaan ajoittain, että musta huokuu oikein aaltoina negatiivisuutta. Se johtuu siitä, että oon antanu itteni kyynistyä liikaa. Uskoin joskus ihmisten hyvyyteen, uskoin joskus rakkauteen ja oon uskonu moneen muuhunkin asiaan, mutta oppinut ne satukirjojen fantasiatarinoiksi. Just viime viikolla mua kuvailtiin vanhaksi ja kyyniseksi. Ensimmäinen oli leikeillään ei 20- vuotias oo vielä vanha (vai onko ? ), mutta vaikka toi kyyninenkin oli ehkä vähän läpälle heitetty niin sen allekirjoitan kyllä itsekin. Huomaan kyynistyneeni, tosi paljon. Erityisesti itseni suhteen. Ja se on kohottanut mun itsekuria, sitä mitä odotan itseltäni. Tänään olin yksissä treeneissä ja jo mennessäni pohdin, että onkohan tää mun paikka. Tytöt joiden kanssa matkustin, 2 hyvää ystävääni, on huippu hoikkia ja nättejä, urheilullisia tyttöjä. Ja sitten olen minä, ja jos nyt ollaan ihan rehellisiä niin kaikki ketkä mut tuntee tietää, etten ole urheilullinen (saatan hehkuttaa sitä, että tanssin tai teen jotain muuta, mutta urheilulliseksi mua ei voi kuvata ). Ulkonäöltä muistutan valasta ( jos olette ihan rehellisiä itsellenne, ettekä yritä nuoleskella mua niin allekirjoitatte tän väitteen ). Ja muut joukkuelaiset, upeet kropat, kauniita tyyppejä ja sitten mä ihan ruma, lihava ja vääränlainen.Tuossa ehkä ne päällimäiset mietteet siitä, miksi musta ei ole tänään treenatun lajin harrastajaksi. Toivoin, että olisi, oon aina fiilistelly kyseistä lajia, mutta kaikkee ei elämässä voi saada ja se on vaan joskus hyväksyttävä.
Totuus satuttaa siksi, että se on totuus. Siksi kiusaaminen on jättänyt muhun jäljet. Mutta totuuden aiheuttamaa kipua enemmän inhoan valheella lohduttamista. Ärsyttää aina vängätä tästä aiheesta ihmisten kanssa, koska peili ei valehtele ja jos mä näen peilistä sellasen ruman muodottoman valaan niin niin näkee muutkin, halus ne sitä myöntää tai ei.
Tässä ois sitten varmaan elämänohje mun ystäväpiirille :D
ps. pahoittelut kaikille joita ärsytin tänään negatiivisilla kommenteilla, pidän teidän puolesta peukkuja etten enää ens viikolla oo paikalla niitä laukomassa :D
Musta on myös hyvä oppia siihen, että ei ne läheiset ihmiset oikeesti sano asioita "lohduttaakseen valheella". KUKAAN läheinen ihminen ei jaksa eikä viitsis valehdella sulle vuosia, että oot niiden mielestä kaunis vaikket olekaan.
VastaaPoistaSitäpaitsi kaunis ihminen ei oo sama asia kun urheilullinen ihminen. Ja urheilullisiks ihmisiks voidaan luokitella joku 0,001% ihmisistä, jotka urheilee, jos uskotaan valtamediaa ja sen kauneuskäsitystä. Mä ainakin oon OIKEESTI sitä mieltä, että kauniita ihmisiä on ihmiset jotka hyväksyy sen kropan missä elää. Tää on niin kliseistä paskaa, mutta mä ajattelen silti näin.
Mä en oo oppinu näitä kumpaakaan asiaa kunnolla, enkä tiedä tuunko oppiin, mutta mä haluan ajatella että jonakin päivänä oon oppinut nää asiat. EI se oo helppoo, mut siihen on vaan oikeesti PAKKO oppia, että kestää tätä elämää.
Siinä oot oikeessa, että kukaan ei saa muutettua sun silmiäs sellasiks, jotka näkis sut itses samalla tavalla kun ne. Mutta sitä omaa kuvaa itestään voi oikeesti muokata. Mää päätin joskus, että nyt alan ihan väkisin tykkään itestäni. Se oli AIVAN perseestä, koska mielestäni mussa ei ollut (ja usein vieläkin ajattelen) mitään hyvää, siis ei kertakaikkiaan mitään. Mutta tosta päätöksestä on ollu oikeesti hyötyä. Oon oppinu tunteen itteeni ja ymmärtään ainakin sen, että jos muutkin tykkää itestään ja ei anna kohdella itteään miten vaan, niin mullakin on oikeus samoihin juttuihin!
Huh mikä avautuminen klo 04:05... Mutta. Sää oot ihana tyyppi. Ajattelet tästä mitä ajattelet. Mä oon sitä mieltä.