Iltaisin kun on ihan yksin niin kaikki tunteet iskeytyy vasten kasvoja. Silloin kyyneleistä ei ole tulla loppua, ja tuntuu, että hengitän vain surua. Silloin sitä tajuaa, kuinka yksin oikeastaan on.

Ja välillä sitä toivoo, että joku pelastaisi, vaikka  loppujen lopuksi minut pelastaa vain minä itse. Ja kai sekin on vain hyväksyttävä, että tähän maailmaan tullaan yksin ja täältä lähdetään yksin, niin miksei se yksinäisyys siinä välissäkin ole ihan luonnollinen jatkumo.