Millään ei ole enää väliä. Mulla ei ole väliä. Mutta toisaalta, mulla ei ole koskaan ollut väliä. Mulla ei ole arvoa. Katson peiliin ja voin pahoin kun näen itseni. Tunnen joka hetki kuinka tyytymätön mä olen itseeni. Ja tunnen kuinka ihmisten katseet porautuu muhun. "Mikä läski!" "Miten se on päästänyt itsensä tohon kuntoon." "Hyi miten ruma" "Tollasia pitäs kieltää kulkemasta julkisilla paikoilla" "Oksettava" "Kuvottava" "Ruma" "Ruma" "Ruma"

Ja mä tiedän, että se on totta. Mä oon jo vähintään 7- vuotiaasta tiennyt ettei mulla ole mitään ihmisarvoa.. Olen tiennyt jo siitä asti, että olen ruma, eikä musta koskaan tule kaunista vaikka laihduttaisin kaiken painon. Eikä mikään muukaan taikatemppu tee musta kaunista. Koulupaperit todistaa, että mä olen säälittävän keskinkertainen. Mä olen niin kyllästynyt olemaan minä. Mä olen kyllästynyt itseeni ja tähän elämään. Mitä järkeä tässä on ?

On vaikeaa löytää syitä jatkaa. Syitä taistella. Syitä elää.

Sä istut mua vastapäätä, katsot mua ja monta hetkeä me istutaan hiljaisuudessa. Sä sanot, että mun suru näkyy jotenkin selvemmin. Ja mä vastaan, että ehkä se johtuu tilanteesta, me tunnetaan niin hyvin, etten mä jaksa enää feikata sulle, että kaikki on hyvin kun oikeastaan mikään ei ole hyvin.

Ja toisaalta mä itse tiedän, ettei se johdu vain tilanteesta. Mun on oikeasti paha olla, mun voimat on loppu ja jokainen päivä josta selviän elossa on saavutus. Mä en useinkaan enää nää syytä elää. Sen sijaan mä nään monta syytä kuolla.

Mä en jotenkin osannut olla tänään. Ja musta tuntui ettei me puhuttu oikeista asioista. Mä olisin halunnut olla rehellisempi. Mutten jotenkin osannut.

Ja mä en olisi jaksanut väitellä mun ajatusmalleista. Ne on oikeita ja tosia, eikä niitä muuta se, että joku toinen kertoo mulle mun olevan väärässä.  Mä itse tiedän sen totuuden siitä, että mä olen turha ja hyödytön. Ja mä vihaan itseäni enemmän kuin ketään muuta ikinä.