On vaikeaa löytää syitä jatkaa. Syitä taistella. Syitä elää.

Sä istut mua vastapäätä, katsot mua ja monta hetkeä me istutaan hiljaisuudessa. Sä sanot, että mun suru näkyy jotenkin selvemmin. Ja mä vastaan, että ehkä se johtuu tilanteesta, me tunnetaan niin hyvin, etten mä jaksa enää feikata sulle, että kaikki on hyvin kun oikeastaan mikään ei ole hyvin.

Ja toisaalta mä itse tiedän, ettei se johdu vain tilanteesta. Mun on oikeasti paha olla, mun voimat on loppu ja jokainen päivä josta selviän elossa on saavutus. Mä en useinkaan enää nää syytä elää. Sen sijaan mä nään monta syytä kuolla.

Mä en jotenkin osannut olla tänään. Ja musta tuntui ettei me puhuttu oikeista asioista. Mä olisin halunnut olla rehellisempi. Mutten jotenkin osannut.

Ja mä en olisi jaksanut väitellä mun ajatusmalleista. Ne on oikeita ja tosia, eikä niitä muuta se, että joku toinen kertoo mulle mun olevan väärässä.  Mä itse tiedän sen totuuden siitä, että mä olen turha ja hyödytön. Ja mä vihaan itseäni enemmän kuin ketään muuta ikinä.