Vihaan sitä, kun ihmiset sanoo, "mä ymmärrän, että susta tuntuu pahalta", "mä ymmärrän, miltä susta tuntuu" Sä et todellakaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Sä, et oo kulkenu metriäkään mun kengissä, käynyt läpi sitä kaikkea mitä mä olen kokenut, joten ei sä et todellakaan tiedä miltä musta tuntuu tai ymmärrä mun tilannetta tipan vertaa.

Kukaan ei ymmärrä. Enkä mä sitä ehkä loppujen lopuksi oletakaan.Se olisi jotenkin liikaa pyydetty. Kerroin eräälle ystävälleni miltä musta tuntuu, ja hänen vastauksensa oli, että mun pitää päästää irti mun katkeruudesta ja itsesäälistä ja lakata olemasta marttyyri. Kun mä puhuin siitä, kuinka paha mun on olla tässä kehossa,kuinka paljon mua ahdistaa se, miltä mä näytän niin hän sanoi, että olenko oikeasti niin pinnallinen, että välitän vain sellaisista asioista. Ja kun kyseenalaistin Jumalan läsnäolon mun elämässä, hän kysyi vaadinko Jumalalta jotain erilliskohtelua. Musta tuntuu, etten ehkä enää ikinä pysty katsomaan tätä ihmistä samalla tavalla. Ystävyyteen on tullut pysyvä särö.

Tää sairaus on paljastanut myös sen, ketkä on oikeita ystäviä. Eräs henkilö, jota pidin yhtenä läheisimmistä ystävistäni sanoi, ettei halua viettää kanssani aikaa, koska olen sairas ja siksi taakka. On monia ihmisiä, joista en ole kuullut enää hetkeen. Ja on ollut jotenkin musertavaa huomata kuinka vähän "ystäviä" tai edes kavereita mulla on.

Yritän kovasti vakuutella ettei se haittaa. Ihan sama, en mä tarvitse elämääni ihmisiä, jotka musta ei välitä. Mutta niinä hetkinä kun seinät kaatuu niskaan, kyyneleet kastelee tyynyn ja sä haukot saadakses henkeä niin todellisuus siitä, ettei sulla ole ketään kenelle laittaa viestiä kun kaikki romahtaa iskee, kuin puukko vatsaan.

Ja se saa uskomaan sen, mitä kiusaajat on aina sanoneet. Mulla ei ole väliä, merkitystä tai arvoa. Kukaan ei huomais jos mä kuolisin. Mulla ei ole mitään väliä.

Ja sen tajuaminen, se sattuu, ja paljon.

Mä haluaisin edes kerran herätä aamulla ja olla virkeä. Odottaa innolla tulevaa päivää. Elää ja rakastaa.

Sen sijaan mä yritän vääntää itseni aamulla sängystä ylös. Aina se ei edes onnistu. Jos ei ole mitään mitä varten yrittää niin miksi nousta. Yhtä hyvin voi kääntää kylkeä ja nukkua. Ja aina voi myös palata sänkyyn. Usein suihkussa käynti ja pukeutuminenkin on haaste. Ei mua kiinnosta panostaa. Näytän kaikessa lihavalta ja mitä väliä sillä edes on kun ei musta kaunista koskaan tulekaan ja jos kodin ulkopuolelle ei tarvitse mennä niin en  jaksa vaivautua.

Mä en odota innolla tulevaa päivää. Päivät ei yleensä tuo mitään hyvää tullessaan. Samaa vanhaa tai jopa pahempaa. En jaksa opiskella eikä mua enää kiinnostaisi opinnot. Oon hyödytön laiskimus jolla ei oo kunnolla edes kesätöitä. Kukaan ei jaksa nähdä mua enkä mäkään oikeastaan jaksa nähdä ketään. On vain muutama ihminen, joita jaksan vääntäytyä näkemään, mutta silloinkin musta tuntuu, että mä olen vain taakaksi. Että musta on vaivaa ja että pelkkä mun olemassaolo ärsyttää. Enkä mä voi sille mitään. Se vaan on jotenkin niin selkeästi luettavissa ihmisistä.

Mä en elä, mä selviydyn. Ja toisina päivinä mä en enää tiede edes että selviydynkö. Joinain päivinä oon varma, etten enää jaksa. Ja päivä päivältä tulen siitä varmemmaksi. Ehkä jonakin päivänä tilanne muuttuu, tai sitten mä vaan päätän luovuttaa.

There is always light at the end of the tunnel. Just pray it's not a train.

Tuntuu kuin puristuisin kasaan. Ahdistus kiertää lonkeronsa ympärilleni ja tekee parhaansa tukehduttaakseen mut. Olo on kuin olisit hukkumaisillasi, pinnan alla pääsemättä pois. Yritän haukkoa henkeä, mutta olen tukehtumaisillani.

Viimeksi sä sanoit, että kiva nähdä mun molemmat kädet paljaina. No sitä iloa kestikin kauan. En jaksanut enää tsempata.

Sä sanoit, että mä näytän siltä kuin oisin romahtamaisillani. Oletko sä varma että sä pärjäät ?
Nyökkäsin niellen kyyneleeni. Oikeasti mä en tiedä. Mä en tiedä voinko mä enää luvata, että mä pärjään. Siksi, etten tiedä pystynkö pitämään sitä lupausta.

Depression is like drowning. Except everyone around you are breathing.