Mä haluaisin edes kerran herätä aamulla ja olla virkeä. Odottaa innolla tulevaa päivää. Elää ja rakastaa.

Sen sijaan mä yritän vääntää itseni aamulla sängystä ylös. Aina se ei edes onnistu. Jos ei ole mitään mitä varten yrittää niin miksi nousta. Yhtä hyvin voi kääntää kylkeä ja nukkua. Ja aina voi myös palata sänkyyn. Usein suihkussa käynti ja pukeutuminenkin on haaste. Ei mua kiinnosta panostaa. Näytän kaikessa lihavalta ja mitä väliä sillä edes on kun ei musta kaunista koskaan tulekaan ja jos kodin ulkopuolelle ei tarvitse mennä niin en  jaksa vaivautua.

Mä en odota innolla tulevaa päivää. Päivät ei yleensä tuo mitään hyvää tullessaan. Samaa vanhaa tai jopa pahempaa. En jaksa opiskella eikä mua enää kiinnostaisi opinnot. Oon hyödytön laiskimus jolla ei oo kunnolla edes kesätöitä. Kukaan ei jaksa nähdä mua enkä mäkään oikeastaan jaksa nähdä ketään. On vain muutama ihminen, joita jaksan vääntäytyä näkemään, mutta silloinkin musta tuntuu, että mä olen vain taakaksi. Että musta on vaivaa ja että pelkkä mun olemassaolo ärsyttää. Enkä mä voi sille mitään. Se vaan on jotenkin niin selkeästi luettavissa ihmisistä.

Mä en elä, mä selviydyn. Ja toisina päivinä mä en enää tiede edes että selviydynkö. Joinain päivinä oon varma, etten enää jaksa. Ja päivä päivältä tulen siitä varmemmaksi. Ehkä jonakin päivänä tilanne muuttuu, tai sitten mä vaan päätän luovuttaa.

There is always light at the end of the tunnel. Just pray it's not a train.