Ei oo aikaa.

Tänään ei sovi.

Tällä viikolla ei sovi.

Ei pysty.




Hiljalleen alan oppia elämään yksin. Totun siihen, etten tapaa ketään, etten puhu kenellekkään. Että olen yksin ja itsekseni. Vielä kuitenkin toisinaan sattuu, kun kaipaan välittämistä, aikaa, keskustelujamme. Sitten muistan kuka olen, ja muistan ettei mulla ole arvoa. Mä en merkitse sulle mitään, ja siksi sillä ei ole väliä, miltä musta tuntuu.



Olen jo tottunut siihen, etten koskaan kelpaa. En koskaan. Mussa on jotain pielessä.

En oikein tiedä, minne muualle avautuisin. Mulla ei oikein ole ketään.

Mä oon väsynyt tuntemaan näin.

Mä olen väsynyt olemaan sisältä kuollut.

Mä olen väsynyt tähän toivottomuuteen ja pimeään.

Mä oon väsynyt siihen, etten  nää ympärilläni kuin pimeää.

Mä olen väsynyt tuntemaan itseni arvottomaksi.

Mä olen väsynyt pitämään ylhäällä näitä kulisseja.

Mä olen väsynyt tähän näyttelemiseen.

Väsynyt esittämään jotain, mitä en ole.

Väsynyt siihen, että musta tuntuu ettei mulla ole syytä taistella.

Väsynyt elämään.

How do I un-know people

Seuraava ihminen, joka ei jaksa olla läsnä mun elämässä mutta kehtaa laittaa näitä "lässyn lässyn lää lää lää.... siu! voimia! jaksamisia ! " viestin niin lupaan, että heitän jollain. Älä esitä välittäväs kun en kerran välitä. Ei sanoilla oo mitään merkitystä koska ilman tekoja ne on tyhjiä.

Then no one would blame themselves for something I've wanted all along

2am; where do I begin,
Crying off my face again.
The silent sound of loneliness
Wants to follow me to bed.

 

I'm the ghost of a girl that I want to be most.
I'm the shell of a girl that I used to know well.




 Dancing slowly in an empty room,
Can the lonely take the place of you?
I sing myself a quiet lullaby.
Let you go and let the lonely in
To take my heart again.

 

Too afraid to go inside
For the pain of one more loveless night.
Cause the loneliness will stay with me
And hold me till I fall asleep.

 

 Broken pieces of
A barely breathing story
Where there once was love
Now there's only me and the lonely.




 Dancing slowly in an empty room
Can the lonely take the place of you?
I sing myself a quiet lullaby
Let you go and let the lonely in
To take my heart again.

 

Huutoitkua tienvarressa.



Loputon virta kyyneleitä.



Lohduttomuus jolle ei ole loppua.

Mä en ole työntämässä sua kokonaan toisiin käsiin

 

I'd like to tell you
that things will
get better tomorrow

but I've been through
so many tomorrows
and nothing has changed

"Sä näytät paljon paremmalta."

"Sun silmissä on sellaista pilkettä mitä siellä ei ole ollut."

"Kyllä sä jouluksi valmistut"

"Sä näytät siltä vanhalta itseltäs"

Painostatte mut feikkaamaan jotain mitä en oo.

Miksi mä en saa olla rikki ?

Miksi mä en saa epäonnistua ?

Miksi painostatte mua pysymään kasassa ?

Mua ärsyttää, koska te kuvittelette tietävänne kaiken. Jopa mun tunteet paremmin kuin mä.

Ja oikeasti te olette väärässä.

Ja sokeampia kuin tiedättekään.

Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen.
 Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa
Mä niin reipas tänään oon 
Sä et nää, että matkalla oon - pimeyteen.
 

Kuinka säälittävää...



 



.... että mulla on vain yksi ystävä ja loput ihmiset mun elämässä on tyyppejä joille varataan aika. Joille maksetaan palkkaa siitä, että ne kohtelee mua ystävällisesti ja kuuntelee.  Mutta hei, eikös se niin ollut että ketään ei voi pakottaa olemaan toisen kaveri.

En ole kuollut.

En ole elävä.

Elän välitilassa. Kuin kiirastulessa.

Kärsimässä..

valintoja

syntejä

olemassaoloa.

Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy, nousta ja pukeutuu.
Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan niin että masentuu.

 Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon: 
Hymy huulilla työni mä teen. 
Ja sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon - pimeyteen. 

Eikä niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy.
Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

 Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon
: Hymy huulilla työni mä teen.
 Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon.

 Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,
 vaikken oikeesti henkeä saa.
 Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo.

 Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen.
 Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon
Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan vaikken oikeesti henkeä saa
. Mä niin reipas tänään oon
 Sä et nää, että matkalla oon - pimeyteen.

 

Hapuilen. Hapuilen ihmistä, syliä, lohtua.

Haukon henkeä ja silti tunnen tukehtuvani.

Katselen ympärilleni enkä nää ketään.

En nää mitään.

En edes tulevaisuutta.

En halua palata kouluun. Mua ei kiinnosta. En jaksaisi nähdä ketään. Enkä todellakaan jaksaisi tehdä mitään.

Mä voisin nukkua vaikka kellon ympäri ja silti mua väsyttää. Väsyttää, väsyttää, väsyttää.

Nyt mä tiedän, miltä tuntuu kun on niin väsynyt, että tuntuu ettei jaksa enää edes hengittää.

Sisällä kuohuu. Paha olo, itseinho, viha.

Mitä mä teen täällä, päästäkää mut pois !!

Kaikki tuntuu niin merkityksettömältä. Mun elämä on merkityksetön.

Saanko lakata tsemppaamasta ?

Saanko lakata taistelemasta ?

Etkö vain antaisi mun luovuttaa ?

On parempi ilman mua.

My scars are healing but my heart isn't...

Vihaan sitä, kun ihmiset sanoo, "mä ymmärrän, että susta tuntuu pahalta", "mä ymmärrän, miltä susta tuntuu" Sä et todellakaan ymmärrä miltä musta tuntuu. Sä, et oo kulkenu metriäkään mun kengissä, käynyt läpi sitä kaikkea mitä mä olen kokenut, joten ei sä et todellakaan tiedä miltä musta tuntuu tai ymmärrä mun tilannetta tipan vertaa.

Kukaan ei ymmärrä. Enkä mä sitä ehkä loppujen lopuksi oletakaan.Se olisi jotenkin liikaa pyydetty. Kerroin eräälle ystävälleni miltä musta tuntuu, ja hänen vastauksensa oli, että mun pitää päästää irti mun katkeruudesta ja itsesäälistä ja lakata olemasta marttyyri. Kun mä puhuin siitä, kuinka paha mun on olla tässä kehossa,kuinka paljon mua ahdistaa se, miltä mä näytän niin hän sanoi, että olenko oikeasti niin pinnallinen, että välitän vain sellaisista asioista. Ja kun kyseenalaistin Jumalan läsnäolon mun elämässä, hän kysyi vaadinko Jumalalta jotain erilliskohtelua. Musta tuntuu, etten ehkä enää ikinä pysty katsomaan tätä ihmistä samalla tavalla. Ystävyyteen on tullut pysyvä särö.

Tää sairaus on paljastanut myös sen, ketkä on oikeita ystäviä. Eräs henkilö, jota pidin yhtenä läheisimmistä ystävistäni sanoi, ettei halua viettää kanssani aikaa, koska olen sairas ja siksi taakka. On monia ihmisiä, joista en ole kuullut enää hetkeen. Ja on ollut jotenkin musertavaa huomata kuinka vähän "ystäviä" tai edes kavereita mulla on.

Yritän kovasti vakuutella ettei se haittaa. Ihan sama, en mä tarvitse elämääni ihmisiä, jotka musta ei välitä. Mutta niinä hetkinä kun seinät kaatuu niskaan, kyyneleet kastelee tyynyn ja sä haukot saadakses henkeä niin todellisuus siitä, ettei sulla ole ketään kenelle laittaa viestiä kun kaikki romahtaa iskee, kuin puukko vatsaan.

Ja se saa uskomaan sen, mitä kiusaajat on aina sanoneet. Mulla ei ole väliä, merkitystä tai arvoa. Kukaan ei huomais jos mä kuolisin. Mulla ei ole mitään väliä.

Ja sen tajuaminen, se sattuu, ja paljon.

Mä haluaisin edes kerran herätä aamulla ja olla virkeä. Odottaa innolla tulevaa päivää. Elää ja rakastaa.

Sen sijaan mä yritän vääntää itseni aamulla sängystä ylös. Aina se ei edes onnistu. Jos ei ole mitään mitä varten yrittää niin miksi nousta. Yhtä hyvin voi kääntää kylkeä ja nukkua. Ja aina voi myös palata sänkyyn. Usein suihkussa käynti ja pukeutuminenkin on haaste. Ei mua kiinnosta panostaa. Näytän kaikessa lihavalta ja mitä väliä sillä edes on kun ei musta kaunista koskaan tulekaan ja jos kodin ulkopuolelle ei tarvitse mennä niin en  jaksa vaivautua.

Mä en odota innolla tulevaa päivää. Päivät ei yleensä tuo mitään hyvää tullessaan. Samaa vanhaa tai jopa pahempaa. En jaksa opiskella eikä mua enää kiinnostaisi opinnot. Oon hyödytön laiskimus jolla ei oo kunnolla edes kesätöitä. Kukaan ei jaksa nähdä mua enkä mäkään oikeastaan jaksa nähdä ketään. On vain muutama ihminen, joita jaksan vääntäytyä näkemään, mutta silloinkin musta tuntuu, että mä olen vain taakaksi. Että musta on vaivaa ja että pelkkä mun olemassaolo ärsyttää. Enkä mä voi sille mitään. Se vaan on jotenkin niin selkeästi luettavissa ihmisistä.

Mä en elä, mä selviydyn. Ja toisina päivinä mä en enää tiede edes että selviydynkö. Joinain päivinä oon varma, etten enää jaksa. Ja päivä päivältä tulen siitä varmemmaksi. Ehkä jonakin päivänä tilanne muuttuu, tai sitten mä vaan päätän luovuttaa.

There is always light at the end of the tunnel. Just pray it's not a train.

Tuntuu kuin puristuisin kasaan. Ahdistus kiertää lonkeronsa ympärilleni ja tekee parhaansa tukehduttaakseen mut. Olo on kuin olisit hukkumaisillasi, pinnan alla pääsemättä pois. Yritän haukkoa henkeä, mutta olen tukehtumaisillani.

Viimeksi sä sanoit, että kiva nähdä mun molemmat kädet paljaina. No sitä iloa kestikin kauan. En jaksanut enää tsempata.

Sä sanoit, että mä näytän siltä kuin oisin romahtamaisillani. Oletko sä varma että sä pärjäät ?
Nyökkäsin niellen kyyneleeni. Oikeasti mä en tiedä. Mä en tiedä voinko mä enää luvata, että mä pärjään. Siksi, etten tiedä pystynkö pitämään sitä lupausta.

Depression is like drowning. Except everyone around you are breathing.

Millään ei ole enää väliä. Mulla ei ole väliä. Mutta toisaalta, mulla ei ole koskaan ollut väliä. Mulla ei ole arvoa. Katson peiliin ja voin pahoin kun näen itseni. Tunnen joka hetki kuinka tyytymätön mä olen itseeni. Ja tunnen kuinka ihmisten katseet porautuu muhun. "Mikä läski!" "Miten se on päästänyt itsensä tohon kuntoon." "Hyi miten ruma" "Tollasia pitäs kieltää kulkemasta julkisilla paikoilla" "Oksettava" "Kuvottava" "Ruma" "Ruma" "Ruma"

Ja mä tiedän, että se on totta. Mä oon jo vähintään 7- vuotiaasta tiennyt ettei mulla ole mitään ihmisarvoa.. Olen tiennyt jo siitä asti, että olen ruma, eikä musta koskaan tule kaunista vaikka laihduttaisin kaiken painon. Eikä mikään muukaan taikatemppu tee musta kaunista. Koulupaperit todistaa, että mä olen säälittävän keskinkertainen. Mä olen niin kyllästynyt olemaan minä. Mä olen kyllästynyt itseeni ja tähän elämään. Mitä järkeä tässä on ?

On vaikeaa löytää syitä jatkaa. Syitä taistella. Syitä elää.

Sä istut mua vastapäätä, katsot mua ja monta hetkeä me istutaan hiljaisuudessa. Sä sanot, että mun suru näkyy jotenkin selvemmin. Ja mä vastaan, että ehkä se johtuu tilanteesta, me tunnetaan niin hyvin, etten mä jaksa enää feikata sulle, että kaikki on hyvin kun oikeastaan mikään ei ole hyvin.

Ja toisaalta mä itse tiedän, ettei se johdu vain tilanteesta. Mun on oikeasti paha olla, mun voimat on loppu ja jokainen päivä josta selviän elossa on saavutus. Mä en useinkaan enää nää syytä elää. Sen sijaan mä nään monta syytä kuolla.

Mä en jotenkin osannut olla tänään. Ja musta tuntui ettei me puhuttu oikeista asioista. Mä olisin halunnut olla rehellisempi. Mutten jotenkin osannut.

Ja mä en olisi jaksanut väitellä mun ajatusmalleista. Ne on oikeita ja tosia, eikä niitä muuta se, että joku toinen kertoo mulle mun olevan väärässä.  Mä itse tiedän sen totuuden siitä, että mä olen turha ja hyödytön. Ja mä vihaan itseäni enemmän kuin ketään muuta ikinä.

Istu kasvot tänne muhun päin. Musta melkein tuntuu, ettet sä ole olemassa kun sä istut noin.